Kuvat Valokuvakirjan talvimaisema   ja isäni lakki - elämä jatkuu...                                              

Avaan tähän jotain yhdestä matkasta, jonka olen saanut tehdä. Matkasta, joka vei syvän surun keskelle. Olen hyvin saanut tiedostaa, että jotakin minussa muuttui tuon matkan myötä ja jotakin se ´jätti´ tuleviin askeliin.

Keväällä 2009 näin unen isästäni: Meren rannalla oli valtavan kokoinen laituri, joka kohosi rannan päästä useiden metrien korkeuteen. Isäni seisoi laiturilla ylhäällä.  Minä olin kauempana rannalla, josta näin kun isäni sai ikään kuin sydänkohtauksen, alkaen sen johdosta kaatumaan. Minä huusin veljiäni hakemaan Nitroja. Seisoin paikallani katsoen kaatuuko isä laiturille vai tipahtaako alas, jotta osaisin lähteä juoksemaan oikeaan suuntaan. Kaatumista en nähnyt. Siihen uneni loppui.

 Seuraavana päivänä olin siskoni kanssa puhelinyhteydessä ja kerroin uneni ja tunne siitä oli yön jälkeen vielä hyvin voimakas. Ilman kyyneleitä en kertomistani pystynyt tekemään.  Asia kuitenkin jäi siihen, emme siihen myöhemminkään enää palanneet, isäni elin aikana. Hän oli se, joka terveyden puolesta oli vahvempi vanhemmistani. Kesät -  talvet isäni ajoi mopolla, hoitaen 'juoksevat'  asiat. Isäni oli Rautaruukilla kolmivuorotöissä eläkeikään asti. Pian eläkkeelle päästyään hän sai tehdä uskonratkaisun, ei hän juuri uskon asioista jutellut, mutta muutoksen hänestä pystyi huomaamaan. Ja vaikka iän myötä askel oli lyhentynyt, ei pois menoa vielä pitkään aikaan olisi osannut odottaa.

Syksyllä 2009 aloin tehdä valokuvakirjaa lahjaksi isälleni, hänen täyttäessä seuraavana kesänä 80 vuotta. Keräsin suuren määrän valokuvia, jotka siirsin koneelleni, mm. isän siskolta ja veljeltä ja myös omilta sisaruksilta kokosin aineistoa. Tuota valokuvakirjaa tein siis syksyllä. Ihmettelin sitä miten valmiille se alkoi jo tuntua. Syntymäpäivähän olisi vasta ensi kesänä.  Muistan kuitenkin tunteen, joka nousi mieleni kirjaa tehdessäni; entä jos tämä onkin isän muistokirja.

Hämmästyin myös sitä, että olin lainannut ison pinon kirjoja kirjastosta, joista tarkoituksena oli etsiä sopivia runoja tai ajatelmia kirjaani. Selasin kirjan toisensa jälkeen ja hämmästyin, ettei yksikään runo tai ajatelma sopinut mielestäni kirjaan. Palautin kirjat ja ajattelin, että olisihan vielä aikaa kesään.

 Ja kun isä sitten oli kuollut ymmärsin, että nyt oli aika tehdä kirja valmiiksi. Noin viikossa kokosin loput kuvat ja kaikki tekstit runoina tai ajatelmina, kaikki tuli hyvin saman tien eteeni, joista siirsin ne kirjaan. Laitoin kirjan tilaukseen, jotta se joutuisi isän siunaustilaisuuteen. Koin selvää johdatusta kirjan valmistumisen myötä. Osaltaan tämä kaikki oli myös surutyötä, joka tuolloin alkoi.

 Muistan miten ihmettelin talvimaisema kuvaa, jonka olin laittanut yhdelle sivulle, syntymäpäivähän olisi kesällä. Miten osuva se oli nyt, ymmärsin sen.

 Muistan hyvin viimeisen kerran kun olin isäni kanssa kasvotusten keittiön pöydän ääressä. Hän kertoi tapahtumaa, joka koski minulle tuntemattomia ihmisiä. Lähinnä mieleeni on jäänyt se miten isäni tunsi syvästi. Hänellä oli myötäelämisen kyky, kuinka kyynel nousi silmänurkkaan kertomuksen myötä. Silloin tuo isän liikuttuminen kosketti minua syvästi, vaikka itse asia ei minua koskettanut samalla tavalla kuin isää. Tämä piirre isässä oli vahvistunut nyt, kun elämä oli jo iltapuolella. Kun tuolloin olimme lähdössä kotiin Siilinjärvelle tuli isä tapansa mukaan ulos ja autolle asti saattelemaan. Olimme jo autossa ja isäni laitteli vielä ulkosaunan ovea kiinni, joka tuntuikin nyt vievän enempi aikaa, siinä isää katsellessa ajattelin lämpimästi sitä, että isäni oli jo vanha. Ei näissä hetkissä uneni tullut mieleeni se, että näin isäni viimeisen kerran.

2.2.2010 isäni oli ollut lumitöissä ulkona. Sisälle tultua hän oli mennyt keittiön pöydän ääreen istumaan. Ja jonkin ajan päästä oli saanut siinä istuessaan sairauskohtauksen. Ja tähän kohtaukseen isäni menehtyi. Sydänperäinen kuolinsyy lukee kuolintodistuksessa. Sain kuulla isän kuoleman veljeni vaimolta puhelimessa, kun olin palaamassa töistä.

Taivaallinen isäni lohdutti minua isän kuoleman jälkeen monin tavoin. Sain nähdä unen ensimmäisenä yönä; siinä isäni oli kuollut ja häntä vietiin hevosrattaissa arkussa, jonka kansi oli auki. Lähdin juoksemaan arkun luo. Katsoin isää, isä makasi arkussa,  se kovin tuttu lakki päässä, eikä näyttänyt kuolleelta, vaan ikään kuin olisi nukkunut. Tämän uneni myötä ei minulla ollut tarvetta mennä katsomaan isää enää hautajaisissa. Tiesin, että näky olisi erilainen ja halusin säilyttää sen kuvan, jonka unessa sain. Tuo lakki kuvasti minulle elämän jatkumista, se tunne siitä minulle tuli.

 Uskon, että isän taivasasiat olivat kunnossa. Vahvasti myös tunsin, että Jumalani lohdutti erään laulun sanoin, joka juuri isän kuoleman jälkeen alkoi soida usein radio Dein kanavalla, monta kertaa päivässäkin tuli tuo sama kappale.  Laulun ajaksi keskeytin tekemiset ja vain kuuntelin. Ja kun veljeni soitti, hänen vaimonsa kokosi lauluja siunaustilaisuuteen kysyen, että olisiko joku laulu mielessä, sain sanoa sen. Olihan laulu minua puhutellut/lohduttanut voimakkaasti. Laulun esitti siskoni miehen setä seurakuntatalolla, jossa muistotilaisuus pidettiin. Laulu: Puhdasta kultaa.

Myös ensimmäinen uneni, koskien isäni kuolemaa kääntyi valtavaksi lohdutukseksi. Lähtöhetki ei ollut sattuma, vaan tarkalleen Jumalani tiedossa ja jollain tavalla tietoisuus, että Hän, Taivaallinen isäni halusi valmistaa minua - lievittää tuota surua, joka olisi pian edessä.

     

                           Kuva:     http://kuvapuhuu.blogspot.com/

Puhdasta kultaa: Lasse Heikkilä

Tässä kylmässä metsässä alla sammalen
– moni luulee – vain mustaa on multaa.
Kimallus puron pohjalla kertoo totuuden:
sydän suuri on puhdasta kultaa.

Missä pyörä ei pyöri ja mätäs upottaa
eikä kelkat ja moottorit auta.
Siellä kulkijan saapas voi jäljen tavoittaa
kun on tahto, kuin karkaistu rauta.

Tällä reitillä montaa ei ole kulkijaa
eikä uurteita painunut tiehen.
Silti mietitty tässä on monta asiaa.
Ovat uurteet vain otsassa miehen.

Sielu huutanut täältä on kohti Jumalaa
ja on myöntänyt syntiä monta.
Korpialttarin äärellä Herra armahtaa,
ilo kohdata saa ilotonta.

Tässä kylmässä metsässä alla sammalen
– moni luulee – vain mustaa on multaa.
Kimallus miehen poskella kertoo totuuden:
sydän suuri on puhdasta kultaa.

                          

                               Kuvat Valokuvakirjasta/muistokirjasta