Pienen, mutta merkittävän seikan, jota ´sattumanvaraan´ (tästä sanasta uskovaisena voisi taas keskustella syvemminkin - käytämme sitä aina silloin tällöin, vaikka tiedämme, ettei sellaisia meillä ole) en voi laskea, voisin tuoda tässä vaiheessa.

Ensimmäisenä päivänä kun menin luokkaan ja arvioin itselleni sopivaa istumapaikkaa, missä istuisin tämän kurssin. Ensimmäisistä valinnoista ainakin itsellä on taipumus muotoutua tavoiksi. Ja pian huomasin, että istun samalla paikalla kuin Tare:llakin ja samoin tästä on suora näköala ulos, josta näen taivaalle kohoavat puut. Pian selvisikin, että vasemmalla puolellani on äitini kaima (harvinainen nimi nuorella)  ja oikealla vanhimman siskoni kaima. Se toi jollainlailla tulvahduksen Jumalan välittävästä huolenpidosta. Ikään kuin kertoen vielä, että olet juuri oikeassa paikassa. Jumalalle ei ole iso juttu järjestää näin, alan ymmärtää. En tuijota näitä ihmisiä, en ajattele, että suhteeni tulisi heihin olemaan mitään hyvin erityistä. Se oli ikään kuin Jumalan viesti kielellä, jonka Hän tiesi minun tulkitsevan tietyllä tavalla.

Tuota kuvaisin vähän samoin, jos hyvä ystävä tekee hyväkseni jotakin ilman, että pyydän ja ilman, että välttämättä saisin tilaisuutta kertoa mitä se merkitsi minulle. Pyyteettömyyttä. Sisään tulvahtaa kunnioituksen tunne.