Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään (1 Moos.2:18) - myös laajemmin kuin suhteessa puolisoon. Ystävyys - uskonelämässä yhteisöllisyys seurakunnassa. Tästä oli tänään puhetta, kun aloitimme I Moos. alusta. Toki meitä on eritavalla sitä tarvitsevia.

Itsessäni hyvin vahvasti tunnistan tarkkailijatyypin. Haluan luoda kokonaiskuvan tilanteissa ja myös vähitellen hahmottaen oman paikan siinä. Ehkä jossain määrin se voi olla turvallisuushakuistakin toimiessani näin, sillä välittömyys puskee läpi silloin kun se on ikään kuin jo ´saavutettu´ tai tullut tutuksi, toistuvissa tilanteissa.

Viime viikolla olikin yhdellä tunnilla siitä, miten saatamme toimia väärin yrittäessämme ´vaatia´ tiettyjä piirteitä kaikilta. Meitä on puhelijaita / hiljaisia, nopeita / hitaita / harkitsevia, avoimia / varautuneita, tarkkoja / suurpiirteisiä, teoreettisia / käytännöllisiä, herkkijä ym. ym.

Kaikki me olemme Jumalan luomia - arvokkaita juuri sellaisena kuin olemme - miten osaisimme sen nähdä rikkautena, sillä sitähän se on - erilaisuus.

(Tästä jätän pois sen mitä synti on saanut meissä aikaan - estäen meitä aidosti olemasta VAPAITA eheydessä Jumalan luomistyönä. Se tekisi tästä taas paljon laajemman.)

Ehkä tähän voisi nostaa tämän päivän opetuksesta: Syntiinlankeemuksessa saimme häpeän että syyllisyyden. Ja kuitenkin kokiessamme häpeää jostakin esim. missä emme ole hyviä. Meidän ei tarvitse sitä pyytää anteeksi, kun taas syyllisyydessä olemme rikkoneet tai tehneet jotain väärää. Ja sitä meidän tulee pyytää anteeksi. Miten vaikeaa se on suhteessa toisiin ihmisiin, mutta myös Jumalan edessä, anteeksipyyntö ei aina ole helppoa.

Itsellä ehkä vahvasti nousee tähän liittyen epäonnistuminen, josta sain käydä viikonloppuna mielenkiintoisen keskustelun. Tiedän, että tehdessämme parhaamme - ei meiltä enempää vaadita (paitsi itse ehkä). Mutta, jos jokin estää sen, että voisi tehdä parhaansa - Silloinkin saamme / saan tuoda kaiken Jumalani eteen - Hänen Armonsa alle ja USKOA, että matka jatkuu taas ´puhtaalta pöydältä´. Kukistaen epäuskon ja ojentautuen sitä kohti mitä toivotaan - mikä ei näy.

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Hebr. 11:1

Kuva huoneestani.